Mä en tiiä miten oon joutunu tähän tilanteesee, mut nykyään kouluun meneminen vaatii ihan törkeitä ponnisteluja. Siis minä, joka oon aina rakastanu kouluu.
Nykyään vaan tuntuu ettei jaksais edes mennä, kun en millään selviä siitä työmäärästä, minkä oon itelleni haalinu... Jos on näin toivoton olo sen suhteen, alkaa miettimään, mitä järkeä edes yrittää?
Ja sitte on toinenki juttu mikä koulussa mättää... Ja se ei oo yksinkertanen.
Koitan nyt kuitenki selittää tän, koska mun on pakko saada purettua ajatuksia.
Meidän kaveriporukassa on pari, jotka on ollu yhessä jonku 2 vuotta. Molemmat on mukavia ja ollaan exän kanssa hengattu noiden kahen kans ymsyms. Kuitenki ollaa tän jäbän kanssa parempia kavereita, ihan kun vaan on samoja mielenkiinnon kohteita.
Pari viikkoa sitte niissä meillä pidetyissä maanantaibileissä kun mentiin saunaan niin tää muija oli ainut joka ei tullu, ja en tiiä mistä repäsin sen, mutta mua alko ahistamaa ettei se vaan luule että yrittäisin sitä jätkää. Ja siis saunottiin sen kanssa pitempään ku muut koska kännissä purettiin omia murheita toisillemme hyvinki avoimesti. Teki hyvää kun joku kuunteli.
Tän tapauksen jälkeen mulla on ollu koko ajan sellanen olo että se muija luulee nyt jotain, vaikka se vaikuttaa ihan samanlaiselta mulle ku aikasemminki. Ehkä se oon vaan minä joka kuvittelee.
Mutta silti, en voi olla koulussa ilman että ahistaa tämä asia.
Tai siis silloin ku oon sen jäbän kanssa kahestaan niin on kivaa, koska se tuntuu olevan ainoa jota oikeesti kiinnostaa onko mulla kaikki hyvin.
Mut heti kun se muija tulee paikalle, tuntuu ihan ku tekisin jotain väärin.
Ja pahinta on se, että kun aloin aattelee etten sais, niin oon tainnu vähän ihastua tähän jäbään.
Miks mä oon tällänen?
Tunnen itteni ihan lutkaks jo näitten ajatusteni takia.
En haluu kellekkään mitään pahaa, joten enkö vois vaan jättää koulun kesken ja jäädä kotii peiton alle?
