mielialat...

En oo kehannu tulla kirjottamaan tänne mitään, koko viikonloppu meni niin perseelleen...

Eilen sunnuntaina vasta sain itteeni niskasta kiinni, ja nyt ollaan onnellisesti taas normi päivärytmissä.

Tänään ja eilen oon syöny sen 500-600 kcal, vaikea arvioida, mutta jokatapauksessa siis vaan kotona yhtesellä aterialla.

Mulla on ollu jotenki tosi nopeesti vaihteleva mieliala nyt viimepäivinä. Siis ihan minuutissa saattaa vaihtua. Toisaalta oon tosi ilonen ja pirtee, nyt kun on tollaset ihanat kelitki, ja on taas hyvä olla kun saanu pari päivää oltua normaalisyömisillä. Sitten taas iskee hirvee pelko, että oon ihan yksin.

Menin tänään myöhempään töihin, joten pystyin käymään tupakalla heti aamusta (porukat oli kerenny lähtee töihin). Aamupalan himo hävis heti. Toisaalta tajusin, että oon ihan oikeesti tekemässä elämästäni ihan mätää. Ennen kesää, kun vielä seurustelin, musta pidettiin huolta.

Mun poikaystävä oli ainut, joka ties mitään mun syömisjutuista, ja se piti huolta ja koitti aina syöttää (vaikken sitä halunnukkaa). Sen jälkeen ku erottii kesän alussa, oon alkanu oksentamaa ruokaa, ja polttamaa ruokahalun estämiseks. Miksi? No koska kukaa ei sano mulle ei. Oon ihan yksin.

Oon vasta nyt alkanu aattelee, että nää mun syömisvammailut saatto olla osasyynä siihin että lopulta erottiin. Ja se tuntuu helvetin pahalta. En sillä, että katuisin eroa, kummallakaan ei ollu enää pitkään aikaan ollu hyvä olla, ja erottiin ihan sovussa. Mutta silti, mun vika? Ja jos toi kaatu mun takii, tuleeks kukaan enää haluumaa tällästä ruualla leikkijää ja ainaista angstaajaa?

Ehkä Pörröki huomas jo millanen oon. Siks se ei enää oo jutellu mulle facessa.

Miksen vaan voi olla tarpeeks sille?

Mä tarviin jonku pelastamaa mut.