Tänään oli aamulla niin paska olo, että soitin töihin että oon kipeenä...
En jaksanu käydä ees aamutupakalla.
Jotenkin päivä kuitenki alko piristymään, kun sai vaan olla ja syödä.
Käytiin systerin kanssa mäkissä.
Silti jotenkin nyt illalla joku alkaa taas painamaan mun katsetta alas.
Toisaalta mä tykkään siitä.
Masentuneisuudessa ei oo mitään hohdokasta, mut silti se tuntuu ku lämmin musta peitto laskettais päälle suojaamaa maailmalta.
Tahtoisin sen taas kunnolla päälleni.
Luin mun keväällä kirjottamaa päiväkirjaa.
Sain siitä jotenki innostusta, miksen pystyis nyt olemaa samanlainen ku silloin?
En tiiä mihin mun kalorikammo on hävinny.
Joku tossa synkässä ja sairaassa vihkossa vaan viehättää.
Silloin mulla oli sen mustan peiton lisäks sielä alla mukana ystävä.
Sen nimi oli Ana.
Ja musta tuntuu, että mä haluisin taas tavata sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti